Musta ja kaikki muut kirkkaat värit

Miten se aina meneekin niin, että kun ahdistaa tai surettaa, onnistun itse jotenkin väistämättä lisäämään negatiivisia kierroksia ajattelukoneeseen. Miksen osaa korvata negatiivisia ajatuksia positiivisilla? Tai osaan nykyään, mutta vieläkin ennen sitä korvaan negatiiviset ajatukset, ennen niiden positiivisten esiin kaivamista, vielä negatiivisimmilla. Kunnes on pakotettava itsensä näkemään muutakin kuin mustan eri sävyjä, joita toki riittää: musta, mustempi, mustin.

Jonkinlainen defenssimekanismi se on, että kun sairaalassa oleva mummo surettaa ja oma lapsellisen pelokas suhtautuminen mummoon ennen sairaalaan joutumista hävettää, on helpompi ajatella vaikka sitä, kuinka vanhalta ja rähjäiseltä näyttää. Tai paksulta. Alkaa suunnitella kuntokuuria. Täyttää kalenteri kahvakuulilla ja juoksulenkeillä. Ostaa helokkiöljyä, vitamiineja ja kalaöljykapseleita. Keskittyä ajattelemaan jotain, jonka hallintaan voi edes kuvitella pystyvänsä, vaikka vuosien varrella hiljakseen löystynyt nahka ja hidastunut aineenvaihdunta sekä tukeva, riippuvuuteen perustuva rakkaussuhde sokeriin nauravat makeasti hallinnan illuusiolleni. Samalla aseella yritän myös kukistaa kauhistustani siitä, että kohta (tai juuri nyt, mutta ei paineita!) olisi aika antaa toiselle ihmiselle enemmän tilaa elämässäni. Epävarmuuden tunne, joka syntyy ajatuksesta, että jollain muullakin olisi merkittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa mielialaani ja tunteisiini, ei kuitenkaan poistu spinning-tunnilla tai sivujen mittaisen, loppuvuoden kattavan to do -listan kirjoittamisella.

Omaan napaan tuijottamisella on turhan huono kaiku. Sitä pitäisi tehdä useammin. Itselle esitetyistä miksi-kysymyksistä pitäisi tehdä rutiini. Vastauksia tulisi vaatia itsepintaisesti, mutta itselle pitäisi ymmärtää myös antaa kärsivällisesti aikaa vastata kysymyksiin. Lähestyvän kuoleman kohtaamisesta ei tarvitse tulla yhtä helppoa kuin lähes olemattomien rasvakerrosten hävittämisestä liikuntaa lisäämällä, mutta se ei olekaan asian ydin. Oleellista on kysyä miksi kuolema ahdistaa minua? Miksi näin paljon? Miksi juuri nyt paljon enemmän kuin aikaisemmin? Tai miksi on niin vaikea olla kontrolloimatta tunteitaan? Miksi heittäytyminen ei onnistu, ei nyt eikä koskaan aikaisemmin? 

Vastaaminen on vaativaa, eikä siihen riitä yksi ilta, tai kaksi. Eikä edes maailman ihanin loma Roomassa maailman ihanimmassa seurassa (johon on syytä kuitenkin palata lähiaikoina!). Hyvä lähtökohta lienee kuitenkin sen tajuaminen, että itsensä piiskaaminen ja negatiivisessa valossa tarkasteleminen on huono ratkaisuvaihtoehto kaikkiin ongelmiin. Parempi lähtökohta on kiittää itseään siitä, että osaa toimia hyvän lähtökohdan valaisemana ja kääntää ajatukset johonkin muualle. Vaikka niihin vaikeisiin miksi-kysymyksiin. Tai siihen, että kaikesta huolimatta on ison osan ajasta ihan kelpo tyyppi, joka haluaa hyvää itsensä lisäksi myös muille ihmisille.

Ettei tästä muodoistuisi läpensä saarnaavaa ja (muka)opettavaista kirjoitusta, vaihtoehtoisesti voi miettiä myös sitä, miksi aloin orjallisesti käyttää töissä naisten vessaa sen jälkeen, kun joku poisti entisen työntekijän ripustamat unisex-kyltit. Aikaisemmin käytin rutinoituneesti nykyistä miesten vessaa. Jos latu on vedetty, sitä pitkin pitää hiihtää?

Onneksi kaikki tiet vievät Roomaan

Kävi niin kuin urheiluharrastusten kanssa yleensä: tauon jälkeinen niskaote muuttui vaativammaksi ja vaativammaksi ajan kuluessa. Koska elokuun loppupuolella alkanut loma kaikenlaisesta kirjoittamisesta venyi näinkin pitkäksi, olisin mielelläni kirjoittanut ensimmäiseksi jotain hupaisaa ja kevyttä. Vaikka tarinan siitä, kun ajoin moottorikelkalla jalkani yli. Tai siitä, kuinka pistin itseäni neulalla silmään (vahinkoja molemmat). Tyrkyllä olisi ollut myös tosi elämän slapstickiä. Muutamia päiviä sitten liukastuin aamuisella kadulla appelsiinin kuoreen, joka jäi alamäessä napakasti kantapääni alle. En kaatunut, kiitos mittavien korjausliikkeiden, mutta liu’uin useita metrejä mäkeä alas varsin huomiota herättävästi kuoren päällä heiluen. 

Se ei kuitenkaan luonnistu. Ehkä ensi viikolla tai sitä seuraavalla, kun olen nähnyt Rooman ja auringon. Juuri nyt kellun oudossa välitilassa, jota leimaa päivittäin - joko uuden tulemisen tekevä tai asemaansa vahvistava - kriisi. Tai oikeastaan ne eivät ole edes kriisejä, vaan pikemminkin vaatimuksia ja odotuksia, joihin en kykene vastaamaan. Joka suunnalta: läheltä, kaukaa, itseltäni, elämältäni. Vietän mittavan tovin päivittäin kutistumalla neuvottomana jonkun jättiläisasian edessä. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Syy syviin vesiin on iso projekti, joka on loppusuoralla, ja jonka poistuminen jättää monien tuntemattomien mahdollisuuksien kokoisen aukon. Syy on ainoa elossa oleva isovanhempani, jonka näin yli puolenvuoden tauon jälkeen iho niin ohuena, että aurinko voisi paistaa siitä kirkkaasti läpi. Ihan kuin aika olisi imaissut ison osan elämää kahdeksassa kuukaudessa pinnalta jonnekin syvyyksiin. Silmien väri oli haalistunut olemattomiin, hiukset olivat elottomat ja harmaat. Tuolilta ylösnousu vaati joka kerta avukseen tuen, ja kaikki tuhansia kertoja toistetut liikkeet olivat varmasti yhtä haparoivia kuin ne olivat joskus yli kahdeksan vuosikymmentä sitten. En ole tajunnut ajan ja elämän rajallisuutta yhtä kirkkaana – ja kauhistuttavana  – ehkä koskaan. Enkä voi sanoa, että olisin ylpeä reaktiostani: voimakkaasta järkytyksestä ja pelosta. Tai niitä seuranneesta ahdistuksesta, jota en osaa vieläkään asetella kirjaimiksi. Syy on myös vilpitön hyväksyntä ja kiintymys, jota olen saanut osakseni viime kuukausien aikana. Kyvyttömyyteni suhtautua siihen aiheuttaa turhautumista ja lisää kysymyksiä, joihin en löydä mukavia, mutkattomia vastauksia. 

Ehkä valaistun Roomassa. Edes yhden vastauksen verran.

Jeesuksen melkein toinen tuleminen

Möläyttelen aika usein. Todella usein. Joko suuni toimii harkintakykyäni nopeammin tai sitten aivoistani puuttuu joku osa, joka ilmoittaa äänekkäästi, kun soveliaisuuden rajat ovat vaarassa ylittyä. Olen erikoistunut muiden mielestä tilanteisiin sopimattomiin vitseihin, joita toki itse - sopimattomuuden vaikutelman täydellistyttämiseksi - pidän vilpittömän hauskoina. Kyllähän se on niin, että vitsi on vitsi, vaikka kukaan muu ei naura kuin minä.

Esimerkkinä tämä kohtaaminen: nolojen tilanteiden nainen meets suomenruotsalainen gynekologi.

Edellisenä iltana alkaneiden sietämättöntä lähestyvien alavatsakipujen motivoimana yritän saada aikaa lääkärille. Merkit viittaavat mielestäni munuaisiin levinneeseen virtsatieinfektioon, joka on tullut valitettavan tutuksi vuosien varrella. Lääkäriasemalla ei kuitenkaan ole tarjota aikoja kuin gynekologille. Oletan gynekologin olevan pätevä arvioimaan alavatsani tilan, joten tartun tarjoukseen, ja pääsen muutaman tunnin päästä tyylikkäästi harmaantuneen, hieman kulmikkaasti suomea ääntävän noin 50-60-vuotiaan suomenruotsalaisen miesgynekologin vastaanotolle.

Vanha kaava: Istu ole hyvä. Millaisesta vaivasta kyse. Selitän oireet, epäilykseni ja surkean sairaushistoriani. Lääkäri nyökkäilee. Olisko mahdollista, että olen raskaana? Totean, että ei taida olla. Tuonhetkinen poikaystävänkaltainen asui toisella puolella Eurooppaa, hetkeen ei oltu nähty, enkä muillakaan miehillä ollut itseäni viihdyttänyt. Olin siis varma asiastani. Ok. Housut pois ja pöydälle.

Perinteisin menetelmin tehdyn tutkimuksen jälkeen lääkäri haluaa varmuuden vuoksi ultrata kaikki alavatsan elimet, vaikka mikään ei hälyyttävältä vaikutakaan. Näin tehdään. Lääkäri liikuttelee anturia mahani päällä muutama sormi edelleen sisälläni. 

Lääkäri: Et sinä raskaana tosiaan ole.

Minä: No, se oliskin ollut todellinen toinen jeesus.

Lääkäri: *näyttää hämmentyneeltä ja yskäisee*

Minä: Paitsi, että sen isä ei olis ollut jumala.

...

Minä: Eikä äiti neitsyt... *hysteeristä naurua ennakoivalla äänellä*

Soveliaisuuden taju ilmoittaa olemassaolostaan ja teen kaikkeni, että en hekottaisi ääneen kaskulleni. Paitsi että yritän hillitä itseni äänettömäksi yritän myös jännittää itseni hytkymättömäksi. Sitten tajuan, että lääkärillä on edelleen sormet sisälläni, oletettavasti huolella jännitettyjen lihasteni puristuksessa. Katson lääkäriä, joka tuijottaa lamaantuneena vuoroin vasenta kenkäänsä ja oikeaa kättään. Ja repeän lopullisesti. 

Toivon tietysti, että loukkasin lääkärin käsitystä (huonon) huumorin ajasta ja paikasta, enkä uskonnollista vakaumusta. Asia nyt vaan on niin, ettei siitä grungebändin basistia muistuttavasta brittiläisestä skeittarista olisi saanut jumalaa tekemälläkään. Yhtä vähän kuin minusta uudelleen neitsyttä. Huolimatta siitä, että kaverini poikaystävä kunnioittaa minua nimityksellä Euroopan pahin pihtari. 

(Kuvan tarra ei liity tarinaan. Vaikka tarinan lääkäri varmasti tienaakin moninkertaisesti verrattuna minuun.)

Mihin katosi mielikuvitus?

Tapanani oli kuulema lapsena sepittää mitä omituisempia tarinoita ja kertoa niitä naama peruslukemilla. Tarinoita tuli tuon tuosta, ihan ohimennen ja ilman takeltelua. Kertoman mukaan vaikutin itse vilpittömästi uskovan sepityksiini.

Muistan itsekin hämärästi kuinka esimerkiksi ekaluokkalaisena sain varsin vaivattomasti pari kaveria uskomaan, että leikkimökissämme asuu hevonen. Itse tajusin kuitenkin tuolloin, että ainoa hevosta etäisesti muistuttava asia takapihallamme oli isäni kasaan lapioima lumihopotin (joka lienee inspiroinut minua). Lopulta paljastinkin totuuden Tiinalle ja Sarille. Varhaisempi muisto tarinoinnistani on kuitenkin metsässä oleva kaksikerroksinen maja kaikilla noin 5-6-vuotiaan kuvittelukyvyn rajoissa olevilla mukavuuksilla, josta kerroin samoille tytöille. Mielikuvani majasta oli niin elävä, että muistan vieläkin hyvin selvästi kuinka uskoin lopulta täysin sen olemassaoloon, jopa siinä määrin, että päätin itse karata ja jäädä majalle asumaan. Ja suostuttelin tytöt mukaan. Tiinan isä taisi estää pakomatkamme mikä-mikä-maahan. Mutta maja kummitteli pettyneessä mielessäni pitkään, aikuisten ei-sitä-ole-olemassa -vakuutteluista huolimatta.

Ei niin, että haluaisin uskoa olemattomiin majoihin tai lumihevosen henkiinheräämiseen, mutta missä vaiheessa todellisuus tappaa mielikuvituksen? Tai vie siltä voimakkaimman terän? Silloinko, kun mielikuvituksesta aletaan puhumaan sanojen käyttää ja herätellä yhteydessä?

Lihansyöjäjänis

Tämän muistin unestani, kun heräsin ensimmäisenä loman jälkeisenä päivänä: näin kauempana jäniksen, joka makasi maassa koiran tavoin mahallaan pää heiluen ja nykien. Se näytti riuhtovan jotain eriskummallisen raivokkaasti, ainakin ollakseen jänis (pidän jäniksiä häilyvinä, herkkinä ja säntäilevinä eläiminä, en riuhtovina). Uteliaana menin lähemmäksi katsomaan mitä jänis puuhaili, ja huomasin, että se repi oravaa kappaleiksi. Ja sen jälkeen, kyllä: söi oravasta irti riuhtomansa palat. Tuijotin absurdia näkyä järkyttyneenä, paikallani seisten. Minun siinä ihmetellessä jänis havahtuu ja huomaa minut, tuijottaa takaisin verta valuva kuono (sentään) jänikselle ominaisesti väristen ja alkaa murista minulle uhkaavasti. Ehdin ajatella olevani seuraavana jäniksen ruokalistalla, kun puhelimen herätys pelasti minut. 

Puistattavan unen käynnistämä ensimmäinen työpäivä oli mainettaan parempi. Tunteja kului kymmenen, mutta työ eteni harvinaisen hyvin. Arki valui heti uomiinsa, rutiinit olivat turvallisella tavalla hyvin samanlaiset kuin vajaat neljä viikkoa sitten. Kaiken reissaamisen ja aktiivilomailun jälkeen se tuntui oikeastaan ihan mukavalta. Kotona on kivaa. Ainakin tänään, ja ehkä vielä ensi viikolla.

(Seuraavaan reissuun on aikaa enää noin kuusi viikkoa.)

Awakenings

Tämän olen tajunnut vasta hiljattain: onnellisuus on tila, jossa tunnen oloni erityisen hyväksi ilman mitään erityistä syytä. Tila, johon en tarvitse ketään enkä mitään tekemään sitä vielä täydellisemmäksi, tai itseäni jotenkin paremmaksi. Onnellisuus olen minä ilman minkäänlaista fyysistä tai henkistä kipua; ilman jatkuvaa surullisuutta tai katkeruutta aikaisemmista sellaisista. 

Onnellinen pystyy vain olemaan. Vaikka olisikin päämääriä ja pyrkimyksiä. Onnellisuus ei ole tekemistä, eikä onnellisuutta tehdä siinä hetkessä missä ollaan. Onnellisuus ei ole jatkuva tila, mutta sen voi ottaa esille tarvittaessa, kun ymmärtää mistä se löytyy. Jonain päivinä onnellisuutta on mahdotonta löytää yrityksistä huolimatta, mutta tieto sen olemassaolosta rauhoittaa silti.

Mutta joskus, kun tunnen oloni erityisen hyväksi - ja onnelliseksi - siihen löytyy myös hyvä syy. Hyppiminen hämärtyvässä kesäyössä Jarvis Cockerin tahtiin tai heiluminen aurinkoisessa Ruissalossa säteilevän ja ihanan Iisa Pykärin hurmaamana lasketaan tällaisiksi. Vieläkin hymyilyttää, leveästi.

Ich bin glücklich in Berlin

Loma vei lomalaisen Berliiniin useamman vuoden tauon jälkeen. Pidän Berliinistä kovasti. Sen loputtomat kiinnostavat - usein rumankauniit - yksityiskohdat ja omalaatuinen elämisen tunne aiheuttavat minussa aivan erityistä mielihyvää. Jos Berliini olisi ihminen se kärsisi kroonisesta univajeesta ja tekisi joka toinen viikko uusia, hupaisia elämää koskevia päätöksiä. Vain unohtaakseen ne pian tärkeimpien asioiden tieltä. Berliini pukeutuisi epämuodikkaasti ja näyttäisi hämmentävältä, mutta hyvältä. 

Paras Berliinissä on myös pahinta Berliinissä. Vähän joka puolella on joku pieni (tai suuri) yksityiskohta, jonka haluaisi pakkomielteisesti ikuistaa, koska mahdollisuus nähdä se uudelleen saattaa olla häviävän pieni. Laiskalle kameran kantajalle tämä tarkoittaa hillitöntä määrää kännykkäkuvia ja lopulta jonkinlaista moraalista krapulaa. Sellaista, jonka kenkien säilytysongelmista kärsivä kenkäfriikki kohtaa ostettuaan viidennen upean parin alennusmyynneistä: huippulöytöjä, joista kuitenkin kertoo hieman häpeillen jopa ystävälleen. Onko kaikki kaunis pakko omistaa? Tai tässä tapauksessa: onko kaikki kiinnostava pakko ikuistaa? Eikö kokemus tai muisto riittäisi?

Parasta Berliinissä oli myös seura. Ystävä, jota näkee liian harvoin, mutta jonka kanssa ei tulisi mieleenkään olla muuta kuin oma itsensä. Ystävä, joka ei ole ollut yhtään minua onnekkaampi, mutta on paljon rohkeampi. Hän on elänyt elämäänsä omilla ehdoillaan, tavalla joka herättää minussa pelonsekaista ihailua.Tapasimme vuosia sitten ahtaassa eteisessä, jossa tutkin bussiaikatauluja. Hän tarjosi kyytiä. Minä tartuin tarjoukseen, ja elämä tuntui merkittävämmältä hyvin pian sen jälkeen.

Alunperin tarkoituksena oli viettää aikaa vain Berliinissä, mutta melko nopean päätöksen ja muutaman tunnin bussimatkailun jälkeen olin Reeperbahnilla vakuuttelemassa miespuoliselle, kukoistuksensa päivät ohittaneelle hipille, että en halua vaihtaa paitaani hänen takkiinsa. En edes, vaikka saisin kaupantekijäisinä hänen hiuksiinsa kiinnitetyt sulat. Miehellä tuntui olevan viehtymys naisellisiin vaatekappaleisiin, koska tarjolla ollut takkikaan oli tuskin alunperin miesten osastolta lähtöisin. Hampurissa oli hauskaa, joskin luonnehtisin kaupunkia itseään Berliinin tärkeileväksi ja hieman takakireäksi perhetutuksi. Ero on selkeä; vähän kuin ystäväni ja minun välillä.