So Long, and Thanks for All the Fish

2013, en keksi sinusta paljoakaan hyvää sanottavaa. Olit yksi elämäni tylyimmistä vuosista. Pitkä ja upottava. Ahdistuksen sekainen antautuminen kuvannee loppuvuoden tuntemuksiani parhaiten. Tai röyhkeän ryöstön kohteeksi joutuminen. Kiukuttaa ja surettaa, mutta toisaalta kun kaikki on jo vääjäämättä tapahtunut, tunteilu tuntuu vähän turhalta.

Muistan sanoneeni vuosi sitten, että mitä tahansa tuleva vuosi tuokin tullessaan, se tuskin voi olla mennyttä huonompi. Todistin huolettoman heittoni vääräksi jo helmikuun lopulla, vaikka valitettavasti silloin seisoin vasta alamäen yläreunalla. Ja siitä se sitten lähti, omalla painollaan.

Kyllä vuoteen mahtui monta hyvää hetkeäkin, mutta niistä nauttiminen muuttui vaikeaksi kaiken sen epäonnen ja surun keskellä. Vaikka kuinka yritin säilyttää jonkinlaisen säädyllisen optimistisuuden tason, oli syksy niin raskas ettei edes pieni, päivä päivältä pörheämmäksi muuttunut koiranpentu voinut kääntää mielialaani entisille urille. Kaikkensa kyllä yritti: oli kiltti ja suloinen, sopivasti tuhma ja pikkuhiljaa myös persoona, nyt jo hyvin rakas. 

Ehkä merkittävin positiivinen asia, minkä tästä surkeasta vuodesta voi löytää, on se, että olen yhä yhtenä palana. Runnottuna ja nuhjuisena (ja jalka kipsattuna), mutta en likikään lannistuneena. Täynnä suunnitelmia uudelle vuodelle, joiden toteutumiseen hienoisesta skeptisyydestä huolimatta uskon suurimman osan aikaa. 

En uskalla uskoa, että onneni kääntyisi merkittävissä määrin tänä vuonna, mutta ainoana uuden vuoden lupauksenani lupaan nauttia jokaikisestä ilon ja onnen hetkestä, jonka osakseni saan. Taidan myös juhlia niitä. Ja kutsua ystäväni mukaan juhlimaan.

Voisin myös alkaa päivittämään tätä blogia. Ja opetella syömään kalaa.

Luopumisesta

En ole koskaan osannut luopua mistään helposti ja kevyesti. En edes asioista, ihmisistä tai tilanteista, jotka ovat olleet minulle selvästi haitallisia. Haluan aina olla varma siitä, että irrottaminen ei vie minulta jotain mystistä mahdollisuutta, kaiken hyväksi kääntävää tilaisuutta, joka kuitenkin hyvin harvoin odottaa kuukausia elämääni kurjistuttaneen taipaleen viimeisen mutkan takana. Irrottaminen ja irtautuminen muistuttavat liian paljon luovuttamista, jota kammoan. Edelleen: siitäkin huolimatta, että tajuan elämänlaatuni parantuneen useammin kuin kerran siitä syystä, että lopulta tajusin luovuttaa ja antaa olla.

Ajoissa luovuttaminen on taito, jota minulla ei ole, ja kunnioitan vilpittömästi niitä, jotka siihen kykenevät. Opiskeluaikoina tein ajoissa luovuttamattomuudesta mahtavan itseruoskintaspektaakkelin joka syyslukukausi ahtamalla lukujärjestykseni tupaten täyteen 'mahdollisesti mielenkiintoisia kursseja', usein päällekäisiäkin. Siinä sitten kärvistelin kuukausia mahdottoman urakkani alla, vaikka harkitsin yleensä lokakuusta alusta asti täysin turhiksi ja tylsiksi osoittautuneiden kurssien keskenjättämistä, keskittymistä olennaiseen ja stressitason laskemista. Mutta mitä, jos? Ehkä tämä muuttuukin mielenkiintoiseksi. Ehkä tästä on kuitenkin jotain hyötyä joskus. Ja eniten: mitä järkeä on luovuttaa tässä vaiheessa, kun tätä tuskaa on enää jäljellä korkeintaan X viikkoa (tai kuukautta)? 

Epäilemättä maisteritutkintoni laajuus herättäisi turhautunutta suuttumusta nykyisen koulutuspolitiikan linjaajissa, vaikka alitin tiedekunnan keskimääräisen valmistusmisajan melko reilusti. Epäilemättä opiskeluaika olisi ollut hyvä mahdollisuus harjoitella luovuttamista ja ajoissa luopumista, jonka oppiminen olisi todennäköisesti säästänyt minut useaan otteeseen liiallisen punninnan aiheuttamalta stressiltä ja ahdistukselta. Toimikoon ahdistus aasinsiltana varsinaiseen asiaani: luopumiseen, jossa luovuttamiselle ei edes ole tilaa. Luopumiseen, jolle ei ole vaihtoehtoja, vaikka olisi tuskin koskaan ollut vastahakoisempi irrottamaan otettaan.

Koirani kuolee pian.

Virke tuntuu ja näyttää hyvin absurdilta, sillä kuoleva koirani painii parhaillaan lähes itsensä kokoisen pehmoeläimen kanssa olohuoneen matolla. Lähes samalla innolla kuin reilut 9 vuotta sitten. Ikä ei ole päällisin puolin koiraani pystynyt. Ikä ei näy olemuksessa eikä olemassaolon ilossa tai intensiivisyydessä. Silti paperilla lukee: elinaikaa maksimissaan 40 viikkoa, erittäin todennäköisesti vähemmän ottaen huomioon syövän aggressiivisen etenemisen. Ja 40 viikosta on jo kulutettu kymmenen.

Ei se toisaalta niin absurdia ole: aina kun koira nukkuu selällään, pystyn silmämääräisestikin näkemään kuinka nopeasti ihonalaiset kasvaimet ovat laajentuneet. Osa piirtyy jo selvinä kohoumina vatsan nahkaa vasten niissä kohdissa, joista kasvaimia aluksi leikkauksella, ja toisella leikkauksella, poistettiin. Ja niissä kohdissa, joista leikkausta ei enää edes harkittu, kun sekä eläinlääkäri että minä luovutimme onnistumisen mahdollisuuksien olemattomuuden edessä. On ehkä enää kysymys viikoista, tai pahimmillaan päivistä, jolloin koiralle toistaiseksi tuskattomissa paikallisissa kasvaimissa lymyilevä tuholainen leviää sisäelimiin, todennäköisimmin kuulema keuhkoihin. Silloin luovuttaminen loppuu ja luopuminen alkaa.

En kykene luopumaan vielä. Pääosan ajasta yritän teeskennellä, että kaikki on kunnossa, koska koira selvästikin voi vielä hyvin, on oma energinen itsensä. Vain häviävän pienen osan ajasta yritän pakottaa itseäni valmistautumaan, miettimään koiratonta syksyä ja talvea, jolloin rapun eteen ei kasaannu parittomia sormikkaita ja lapasia. Ja kesää, jolloin en automaattisesti paina mieleeni niitä jalkakäytävien ja kävelyteiden kohtia, joihin hetkeksi herpaantunut juhlija on tipauttanut pullon tai pari. Tai päiviä, jolloin en voi enää olla varma, että kaikesta huolimatta elämässä on kuitenkin jotain hyvää jäljellä. Määrättömästi vilpitöntä iloa, taukoamatta heiluva häntä, kumisaapaslenkkejä surkeassa kelissä, lenkin jälkeen viereen sykeröitynyt kostea karvakäärö ja turkkiin tarrautuneita takiaisia. 

Sellaisen ajattelu nimittäin kuristaa, tuntuu työntävän keuhot tyhjiksi ilmasta. Kasvojen lihasten hallinta katoaa, eivätkä nykivät lihakset rentoudu käskyttämällä. Sellaisen ajattelu johtaa pohtimaan, tajusinko nauttia näistä vuosista tarpeeksi. Ja nauttiko koira, oliko se onnellinen (ainakin se näytti onnelliselta, ja näyttää yhä, mutta niihin koirat aina näyttävät)? Sellaisen ajattelu laittaa ihmettelemään, miksen tajunnut varautua tähän; luopumiseen, joka tuli aivan liian pian. Minä olin uskonut, että meillä on vielä vuosia jäljellä. Ja nyt niitä ei olekaan, ei edes yhtä.

Väärässä oleminen ei ole koskaan tuntunut näin musertavalta.

Tulevaisuusselonteko 2013

Sattuneista syistä ja valmistuneista töistä johtuen huomaan tulevaisuuteni olevan täällä. Se aiheuttaa paineita siitä huolimatta, että tulevaisuuden piti lupausteni mukaan olla stressistä vapaa ja huoleton. Vaikka pahimpina stressikausina johtava ajatus oli lipua tulevaisuudessa päivien läpi toimittamalla vain välttämättömät asiat ja lorvia loppuaika, alan jo kuukauden jälkeen olla levoton.

Rauhoittaakseni sisäistä suorittajaani tunnen pakonomaista tarvetta listata asioita, joita haluan tulevaisuudessa eli nyt (tai joskus myöhemmin) tehdä, nähdä ja olla. Listaaminen on yllättäen todella vaikeaa. Menneisyyden ja tulevaisuuden välisen aikahypyn aiheuttamasta jetlagistä kärsivä mielikuvitukseni on valveillakin unessa.

Silti kaipaan jotain kiinnekohtaa. Ja yleensä joku selkeä, suurehko tulevaisuuteen asetettu tavoite on toiminut sellaisena, tehden samalla elämästä vähemmän irrallista ja tarkoituksellisempaa. Nyt en osaa määritellä tällaista tavoitetta itselleni.

Ehkä en ole vielä valmis ottamaan haastetta vastaan, tai kuka tietää, ehkä vanhat tutut "paremmaksi ihmiseksi tuleminen" sekä "fiktiivisen kirjan kirjoittaminen" alkavat taas jossain vaiheessa kiinnostaa. 

Sitä odotellessa jatkan lorvimista ja romaanien lukemista. Ja yritän opetella valokuvausta.

Perillä

Kotoinen olo ja hymyilyttää tuon tuosta. Siitäkin huolimatta, ettei aurinkoa ole näkynyt kuin keinotekoisessa muodossa keittiön nurkassa ja työpöydällä. Tähän siirtymään ei tarvittu sitä uutta rinkkaa (joka on vieläkin tilaamatta), eikä mikään muutenkaan ole muuttunut. Ja kuitenkin kaikki. Enkä edes osaa selittää mitä on tapahtunut. Painin itseni kanssa, tasapeli. Mutta minä voitin.

Pätkätyö - tuo aikamme ainakin kolmanneksi pahin vitsaus - uhkaa torpeedoida salasuhteeni oikean auringon kanssa yhteistyössä naurettavaksi (ei kun oikeasti itkettäväksi) lihotetun vuokran kanssa. Suhtaudun skeptisesti lottoamiseen, mutta myydäänkö ässä-arpoja vielä?

Kaamoskaivon pohja

Nähty. Tässä, nyt ja tänään. En kestä enää yhtään syvempää väsymystä, tämäkin tuntuu jäytävänä, viheliäisenä särkynä joka puolella. Jossain syvällä, mutta ei kuitenkaan missään. Parasta tekemistä olisi hervottomana itkeätihruttaminen tai hieman toimeliaampana vaihtoehtona missä tahansa muodossa olevan sokerin syöminen peiton alla. Bubbling under: erinäisillä (kaikilla mahdollisilla!) matka- ja lentomyyntisivustoilla roikkuminen, uuden rinkan ja parhaan-ei-Suomessa-myytävän-aurinkovoiteen etsiminen nettikaupoista. 

Viimeistään tammikuun alussa nähdään aurinko! Kohtaamisemme on oleva lyhyt, mutta sitäkin kiihkeämpi.

Jätän tämän tuhruisen tunnelmallisen, sokerinpuutteen tärisyttämin käsin otetun kännykkäkuvan iloksenne ja vetäydyn keittiöön tökkimään kohta jo puolitoista tuntia uunissa muhinutta (sokeritonta, mutta makoisaa) herkkukakkua kylkeen. Joko se nyt olisi.

Sohvaurheilua

Mukakuumeisena, eli alilämpöisenä, arvon sohvalla, voinko lähteä illalla juoksemaan. Todennäköisesti ei pitäisi, koska olo on kaikkea muuta kuin normaali. Siinä tapauksessa on myös parasta välttää tämä biisin kuuntelua:

Jotakuinkin innostavinta lenkkimusiikkia tällä hetkellä, koko Belong-levy. Tuskin maltan odottaa, että pääsen notkumaan bändin tahdissa marraskuussa Korjaamolle. Etenkin, kun kylkiäisenä tulee suomalainen suosikki Black Twig, jonka keväällä ja kesällä nähdyt livekeikat olivat toinen toistaan parempia. 

Lähestyvä talvi ja tämä synkkä, sateinen loppusyksy eivät innosta. Yritän keksiä kaikenlaista pienempää sekä suurempaa odotettavaa ja tehtävää, että kesällä (heikohkosti) tankatun aurinkoenergian höyryt riittäisivät kevääseen asti. Kaikkein eniten haluaisin ostaa menolipun jonnekin (ehkä Aasiaan) alkutalvelle. Mutta koska ihan kaikki suunnitelmat, aikataulut ja halukkaat palkanmakasajat loistavat vielä poissaolollaan, en voi kuin haaveilla pistäväni osan minimaalisista säästöistäni sileäksi ja viettäväni muutaman kuukauden kiertelemällä jossain, missä lumi on luonnonmullistus. Tai suunnitella oikeastaan. Suunnitelman asteella nimittäin jo ollaan. Karttaa on katseltu pitkään, ja useampaan otteeseen.

Musta ja kaikki muut kirkkaat värit

Miten se aina meneekin niin, että kun ahdistaa tai surettaa, onnistun itse jotenkin väistämättä lisäämään negatiivisia kierroksia ajattelukoneeseen. Miksen osaa korvata negatiivisia ajatuksia positiivisilla? Tai osaan nykyään, mutta vieläkin ennen sitä korvaan negatiiviset ajatukset, ennen niiden positiivisten esiin kaivamista, vielä negatiivisimmilla. Kunnes on pakotettava itsensä näkemään muutakin kuin mustan eri sävyjä, joita toki riittää: musta, mustempi, mustin.

Jonkinlainen defenssimekanismi se on, että kun sairaalassa oleva mummo surettaa ja oma lapsellisen pelokas suhtautuminen mummoon ennen sairaalaan joutumista hävettää, on helpompi ajatella vaikka sitä, kuinka vanhalta ja rähjäiseltä näyttää. Tai paksulta. Alkaa suunnitella kuntokuuria. Täyttää kalenteri kahvakuulilla ja juoksulenkeillä. Ostaa helokkiöljyä, vitamiineja ja kalaöljykapseleita. Keskittyä ajattelemaan jotain, jonka hallintaan voi edes kuvitella pystyvänsä, vaikka vuosien varrella hiljakseen löystynyt nahka ja hidastunut aineenvaihdunta sekä tukeva, riippuvuuteen perustuva rakkaussuhde sokeriin nauravat makeasti hallinnan illuusiolleni. Samalla aseella yritän myös kukistaa kauhistustani siitä, että kohta (tai juuri nyt, mutta ei paineita!) olisi aika antaa toiselle ihmiselle enemmän tilaa elämässäni. Epävarmuuden tunne, joka syntyy ajatuksesta, että jollain muullakin olisi merkittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa mielialaani ja tunteisiini, ei kuitenkaan poistu spinning-tunnilla tai sivujen mittaisen, loppuvuoden kattavan to do -listan kirjoittamisella.

Omaan napaan tuijottamisella on turhan huono kaiku. Sitä pitäisi tehdä useammin. Itselle esitetyistä miksi-kysymyksistä pitäisi tehdä rutiini. Vastauksia tulisi vaatia itsepintaisesti, mutta itselle pitäisi ymmärtää myös antaa kärsivällisesti aikaa vastata kysymyksiin. Lähestyvän kuoleman kohtaamisesta ei tarvitse tulla yhtä helppoa kuin lähes olemattomien rasvakerrosten hävittämisestä liikuntaa lisäämällä, mutta se ei olekaan asian ydin. Oleellista on kysyä miksi kuolema ahdistaa minua? Miksi näin paljon? Miksi juuri nyt paljon enemmän kuin aikaisemmin? Tai miksi on niin vaikea olla kontrolloimatta tunteitaan? Miksi heittäytyminen ei onnistu, ei nyt eikä koskaan aikaisemmin? 

Vastaaminen on vaativaa, eikä siihen riitä yksi ilta, tai kaksi. Eikä edes maailman ihanin loma Roomassa maailman ihanimmassa seurassa (johon on syytä kuitenkin palata lähiaikoina!). Hyvä lähtökohta lienee kuitenkin sen tajuaminen, että itsensä piiskaaminen ja negatiivisessa valossa tarkasteleminen on huono ratkaisuvaihtoehto kaikkiin ongelmiin. Parempi lähtökohta on kiittää itseään siitä, että osaa toimia hyvän lähtökohdan valaisemana ja kääntää ajatukset johonkin muualle. Vaikka niihin vaikeisiin miksi-kysymyksiin. Tai siihen, että kaikesta huolimatta on ison osan ajasta ihan kelpo tyyppi, joka haluaa hyvää itsensä lisäksi myös muille ihmisille.

Ettei tästä muodoistuisi läpensä saarnaavaa ja (muka)opettavaista kirjoitusta, vaihtoehtoisesti voi miettiä myös sitä, miksi aloin orjallisesti käyttää töissä naisten vessaa sen jälkeen, kun joku poisti entisen työntekijän ripustamat unisex-kyltit. Aikaisemmin käytin rutinoituneesti nykyistä miesten vessaa. Jos latu on vedetty, sitä pitkin pitää hiihtää?