Möläyttelen aika usein. Todella usein. Joko suuni toimii harkintakykyäni nopeammin tai sitten aivoistani puuttuu joku osa, joka ilmoittaa äänekkäästi, kun soveliaisuuden rajat ovat vaarassa ylittyä. Olen erikoistunut muiden mielestä tilanteisiin sopimattomiin vitseihin, joita toki itse - sopimattomuuden vaikutelman täydellistyttämiseksi - pidän vilpittömän hauskoina. Kyllähän se on niin, että vitsi on vitsi, vaikka kukaan muu ei naura kuin minä.
Esimerkkinä tämä kohtaaminen: nolojen tilanteiden nainen meets suomenruotsalainen gynekologi.
Edellisenä iltana alkaneiden sietämättöntä lähestyvien alavatsakipujen motivoimana yritän saada aikaa lääkärille. Merkit viittaavat mielestäni munuaisiin levinneeseen virtsatieinfektioon, joka on tullut valitettavan tutuksi vuosien varrella. Lääkäriasemalla ei kuitenkaan ole tarjota aikoja kuin gynekologille. Oletan gynekologin olevan pätevä arvioimaan alavatsani tilan, joten tartun tarjoukseen, ja pääsen muutaman tunnin päästä tyylikkäästi harmaantuneen, hieman kulmikkaasti suomea ääntävän noin 50-60-vuotiaan suomenruotsalaisen miesgynekologin vastaanotolle.
Vanha kaava: Istu ole hyvä. Millaisesta vaivasta kyse. Selitän oireet, epäilykseni ja surkean sairaushistoriani. Lääkäri nyökkäilee. Olisko mahdollista, että olen raskaana? Totean, että ei taida olla. Tuonhetkinen poikaystävänkaltainen asui toisella puolella Eurooppaa, hetkeen ei oltu nähty, enkä muillakaan miehillä ollut itseäni viihdyttänyt. Olin siis varma asiastani. Ok. Housut pois ja pöydälle.
Perinteisin menetelmin tehdyn tutkimuksen jälkeen lääkäri haluaa varmuuden vuoksi ultrata kaikki alavatsan elimet, vaikka mikään ei hälyyttävältä vaikutakaan. Näin tehdään. Lääkäri liikuttelee anturia mahani päällä muutama sormi edelleen sisälläni.
Lääkäri: Et sinä raskaana tosiaan ole.
Minä: No, se oliskin ollut todellinen toinen jeesus.
Lääkäri: *näyttää hämmentyneeltä ja yskäisee*
Minä: Paitsi, että sen isä ei olis ollut jumala.
...
Minä: Eikä äiti neitsyt... *hysteeristä naurua ennakoivalla äänellä*
Soveliaisuuden taju ilmoittaa olemassaolostaan ja teen kaikkeni, että en hekottaisi ääneen kaskulleni. Paitsi että yritän hillitä itseni äänettömäksi yritän myös jännittää itseni hytkymättömäksi. Sitten tajuan, että lääkärillä on edelleen sormet sisälläni, oletettavasti huolella jännitettyjen lihasteni puristuksessa. Katson lääkäriä, joka tuijottaa lamaantuneena vuoroin vasenta kenkäänsä ja oikeaa kättään. Ja repeän lopullisesti.
Toivon tietysti, että loukkasin lääkärin käsitystä (huonon) huumorin ajasta ja paikasta, enkä uskonnollista vakaumusta. Asia nyt vaan on niin, ettei siitä grungebändin basistia muistuttavasta brittiläisestä skeittarista olisi saanut jumalaa tekemälläkään. Yhtä vähän kuin minusta uudelleen neitsyttä. Huolimatta siitä, että kaverini poikaystävä kunnioittaa minua nimityksellä Euroopan pahin pihtari.
(Kuvan tarra ei liity tarinaan. Vaikka tarinan lääkäri varmasti tienaakin moninkertaisesti verrattuna minuun.)
