Kävi niin kuin urheiluharrastusten kanssa yleensä: tauon
jälkeinen niskaote muuttui vaativammaksi ja vaativammaksi ajan kuluessa. Koska
elokuun loppupuolella alkanut loma kaikenlaisesta kirjoittamisesta venyi
näinkin pitkäksi, olisin mielelläni kirjoittanut ensimmäiseksi jotain hupaisaa
ja kevyttä. Vaikka tarinan siitä, kun ajoin moottorikelkalla jalkani yli. Tai
siitä, kuinka pistin itseäni neulalla silmään (vahinkoja molemmat). Tyrkyllä olisi
ollut myös tosi elämän slapstickiä. Muutamia päiviä sitten liukastuin
aamuisella kadulla appelsiinin kuoreen, joka jäi alamäessä napakasti kantapääni
alle. En kaatunut, kiitos mittavien korjausliikkeiden, mutta liu’uin useita
metrejä mäkeä alas varsin huomiota herättävästi kuoren päällä heiluen.
Se ei kuitenkaan luonnistu. Ehkä ensi viikolla tai sitä seuraavalla,
kun olen nähnyt Rooman ja auringon. Juuri nyt kellun oudossa välitilassa, jota
leimaa päivittäin - joko uuden tulemisen tekevä tai asemaansa vahvistava -
kriisi. Tai oikeastaan ne eivät ole edes kriisejä, vaan pikemminkin vaatimuksia
ja odotuksia, joihin en kykene vastaamaan. Joka suunnalta: läheltä, kaukaa,
itseltäni, elämältäni. Vietän mittavan tovin päivittäin kutistumalla
neuvottomana jonkun jättiläisasian edessä. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Syy syviin vesiin on iso projekti, joka on loppusuoralla, ja
jonka poistuminen jättää monien tuntemattomien mahdollisuuksien kokoisen aukon.
Syy on ainoa elossa oleva isovanhempani, jonka näin yli puolenvuoden tauon
jälkeen iho niin ohuena, että aurinko voisi paistaa siitä kirkkaasti läpi.
Ihan kuin aika olisi imaissut ison osan elämää kahdeksassa kuukaudessa pinnalta
jonnekin syvyyksiin. Silmien väri oli haalistunut olemattomiin, hiukset olivat elottomat ja
harmaat. Tuolilta ylösnousu vaati joka kerta avukseen tuen, ja kaikki tuhansia
kertoja toistetut liikkeet olivat varmasti yhtä haparoivia kuin ne olivat
joskus yli kahdeksan vuosikymmentä sitten. En ole tajunnut ajan ja elämän
rajallisuutta yhtä kirkkaana – ja kauhistuttavana – ehkä koskaan. Enkä voi sanoa, että olisin
ylpeä reaktiostani: voimakkaasta järkytyksestä ja pelosta. Tai niitä seuranneesta
ahdistuksesta, jota en osaa vieläkään asetella kirjaimiksi. Syy on myös vilpitön
hyväksyntä ja kiintymys, jota olen saanut osakseni viime kuukausien aikana. Kyvyttömyyteni suhtautua
siihen aiheuttaa turhautumista ja lisää kysymyksiä, joihin en löydä mukavia,
mutkattomia vastauksia.
Ehkä valaistun Roomassa. Edes yhden vastauksen verran.
