Aurinkoa, sadetta ja erilaisia eläimiä

Vaikka ensimmäinen lomapäivä alkoikin - suunnitelman vastaisesti - jo seitsemältä aamulla, viiden tunnin yöunien jälkeen naapurin bongorummuttelun tahdissa, tältä se näytti muutamia tunteja myöhemmin:

 

Ja vähän myöhemmin tältä:

Oli hauskaa, hieman hikistä ja hyvin rentoa. Mekkoon maalattu rusakko pääsi illalla ulkoilemaan samassa seurassa, jossa päivä tuli hymyiltyä. Tänään sitten oli säätilallisesti mieli muuttunut täysin, mutta pukeutumiseni värimaailma ja eläinaihe näköjään kuitenkin säilyivät, kun kävin ottamassa osani kesäsateesta. 

Tuoksu pihalla on kokolailla täydellinen. Helsinki on hiljainen, vastaan ei kävellyt yhtään ihmistä. Pari etäistä, vettä pärskivää autoa kuulin, ehkä korttelin toiselta laidalta.

Kita, ja kuinka se suljetaan

Juhannuksesta en ole juuri koskaan välittänyt. Enkä uudesta vuodesta. Tai vapusta. Jälkimmäistä selitän maalaisuudellani, meillä ei marsseja tai lakituksia nähty. Tai edes lakkeja. Piknikeistä nyt puhumattakaan; kuka siellä puolijäisellä pihalla nyt olisi istunut.

Juhliminen vain, koska. Se sopii minulle yhtä huonosti kuin käyttöohjeiden lukeminen. Ei vain huvita, jos tuntuu, että käsketään. Niinpä, vaikka ennustankin huomisesta huomattavan hauskaa päivää (jona korkkaan kuohuviinin, ehkä toisenkin), ei syy siihen ole veneestä virtsaamisen suomenmestaruuskisat, vaan loma. 

Loma on viime vuosina ollut yhtä uhanalaisen harvinaista kuin mediaseksikäs (kyllä, minäkin inhoan kyseistä sanaa) suomalainen demaripoliitikko. Työnkuvani on kadehdittavan vapaa, mutta muuta kateuden aihetta siinä ei sitten juuri olekaan. Valitettavasti työtäni ei voi tehdä kukaan muu kuin minä, joten välillä tuntuu kuin me - minä ja työni - olisimme yksi ja sama kompleksinen, suurimmalle osalle ihmisistä täysin aukenemattomien termien, käsitteiden ja teorioiden yhteensulautumisesta syntynyt aikaa syövä musta-aukko. Kita, jonne iso osa elämästäni katoaa, ja joka tuntuu välillä imaisevan ihan kaiken. Niin kuin tänä keväänä.

 

 

Nyt kita on kuitenkin kiinni. Ja suljettuna se on pysyvä. Kolme ja puoli viikkoa pyhitän pitkille unille, joista joustan vain, jos syy on sensaatiomaisen hyvä (kuten Jarvis Cocker Ruissalossa). Nukkumisen lisäksi panostan spontaaniin laiskotteluun, tuhlaavaisen ajankäytön ja päättämättömyyden mahdollistamaan tilanteesta toiseen ajelehtimiseen sekä kiinnostavien asioiden ja ihmisten tarkkailuun. Sen sijaan että kävelisin väsymyksen sumentamana suorinta tietä paikasta toiseen paikkaan, kierrän kauempaa, poikkean reitiltä ja pysähdyn katsomaan. Paitsi jos mieluummin istun paikallani, nojaan ystäväni olkapäähän ja syön jäätelöä silmät kiinni. En olisi hämmästynyt, vaikka niinkin kävisi.

Ihan kohta menen nukkumaan, herätäkseni huomenna (tai siis tänään, nythän on jo perjantai) milloin haluan. Ja herättyäni olkoon suurin pulmistani se, mitä biisejä vielä lisäisin jo ennestäänkin erinomaisuutta hipovaan soittolistaan. Siihen, joka saa hieman myöhemmin täydentää aurinkoista puistopäivää, juustokakkua ja kuohuviiniä. Juhlikoon muu Suomi juhannusta, minä juhlin lomaa, jota ei kuolaava kita nielaise.

Niin, ja kuvitus. Se on hieman valitettavasti menneeltä, eikä tältä tulevalta lomalta.

Lapsuuden trauma revisited

Ihmiseksi, joka inhoaa(*) pyöräilyä, kiinnitän polkupyöriin melkoisen määrän huomiota. Helsingin keskustan liepeillä asuvalle pyöräbongarille on tätä nykyä tarjolla rajattomasti toinen toistaan esteettisempiä tarkkailukohteita. Esimerkiksi retrot Jopot kaikissa sateenkaaren väreissä, tyylikkään minimalistiset fiksit ja jonkinlaista historiallista arvokkuutta muotokiellellään henkivät Pelagot. Tai tunteella tuunatut mummopyörät päivänkakkaroineen. Nämä kaikki kiinnittävät huomioni, ja säätävät poikkeuksetta mielialan astetta aikaisempaa korkeammalle.

Mutta se otsikossa mainittu lapsuuden trauma. Olen tehnyt elämysmatkan takaisin erilaisten tyyliperäisten epäonnistumisten täyttämälle 80-luvulle. Viisi kertaa, ja ne kaikki muutaman viikon sisällä. Kaksi sanaa: Kombi Midi. Punainen, rumapenkkinen ja auttamatta vanhanaikainen himmeine metalliosineen ja pienine pyörineen (22", googletin). 

 (kuva: huuto.net**)

Kuvassa näkyvää vastaava, siskoni vanha polkupyörä, jolla jouduin polkemaan ensimmäiset neljä katkeraa kouluvuotta. Joka ikinen päivä, kouluun ja takaisin. Vieläkin kuulen penkin alla olevien jousten kitinän ja natinan. Ja muistan sen kademielen, kun naapurin Tiina sai uuden keltaoranssin Helkama Kaunottaren (modernilla, pehmustetulla penkillä tietysti). Tai ne kerrat, kun toivoin, että olisin voinut vaihtaa pyöräkohtaloa kolme taloa kauempana asuneen Päivin kanssa. Se IHANA mintunvihreä Tunturi olisi täyttänyt kaikki unelmani.

Trauman revisited-osuus. Kauhukseni olen saanut todistaa Kombien (nähty kaksi Midiä sekä kolme Maksia, joiden olemassa olosta olin autuaan tietämätön, joskin looginen ajattelija olisi saattanut olettaa ketjun Mini-Midi-Maksi…) uutta tulemista. Miksi muuksi voi sanoa viittä Kombi-havaintoa kahden viikon sisällä? Viisi viileydestään tyylikkään tietoisesti tietämätöntä cityihmistä Kombeineen lipumassa sulavasti (joskin natisevasti, ne kolme kertaa, kun olen ollut kuuloetäisyydellä), hillitysti ja liikenneturvallisuuden kannalta optimaalista vauhtia.

Jos tavoittaisin ala-asteikäisen minäni, ilahtuisiko hän ja liittyisi, häpeästään irtautuen, viileiden Kombi-ihmisten hallittuun virtaan? Vai tuntisiko myötähäpeää, kääntäisi katseensa ja muistelisi hetken lämmöllä melkein vieraannuttavaa uutuutta hohkannutta vaaleanpunamustaa Terässiipeään, joka soi vihdoin vapautuksen Kombi-piinasta?

En onnistu päänsisäisessä aikahypyssä. Mutta aikuinen minäni sen sijaan miettii, mikä yhteys noilla neljällä alemmuudentuntoisella Kombi Midi -vuodella ja ehtymättömällä estetiikan kaipuullani on. Ja voiko ruma olla sittenkin kaunista.

(*)Pyöräilyn rakastajille tiedoksi, että pyöräilyn inhoamiseni liittyy tapaani käyttää polkupyörää. En tunnu koskaan voivan polkea paikasta A paikkaan B millään muulla tavalla kuin sillä maksimivauhdilla, jonka reisilihaksieni sen hetkinen kunto äärimmilleen venytettynä saa aikaan. Tällä on ikävät seurauksensa, jotka ovat itse asiassa ne pääasialliset inhotuksen kohteeni, eikä niinkään itse pyöräily. Ensinnäkin on vain hyvin harvoja paikkoja, joihin haluan saapua hikeä valuvana ja tulipunaisena. Ja toiseksi, haaveiluun taipuvaisena ihmisenä, saatan olla minuutteja huomioimatta ympäristöäni mitenkään; yhdistettynä holtittomaan vauhtiin haaveilu ja mielikuvitusretriitit muodostavat turvallisuusriskin, jolle en tahdo itseäni altistaa.

(**)Järkytykseltäni en ehtinyt kaivamaan kameraa laukusta vielä viidennelläkään Kombi-kerralla. Kuvan löysin googlen kuvahaulla Huuto.net -sivustolta. Pahoittelen röykeää lainaani ja yritän kuvata seuraavan kohtaamani Kombin.

Positiivisen ajattelun taito

Helsinki klo 13.20. Kesäloma, onneksi et ole vielä täällä!