Tämän olen tajunnut vasta hiljattain: onnellisuus on tila, jossa tunnen oloni erityisen hyväksi ilman mitään erityistä syytä. Tila, johon en tarvitse ketään enkä mitään tekemään sitä vielä täydellisemmäksi, tai itseäni jotenkin paremmaksi. Onnellisuus olen minä ilman minkäänlaista fyysistä tai henkistä kipua; ilman jatkuvaa surullisuutta tai katkeruutta aikaisemmista sellaisista.
Onnellinen pystyy vain olemaan. Vaikka olisikin päämääriä ja pyrkimyksiä. Onnellisuus ei ole tekemistä, eikä onnellisuutta tehdä siinä hetkessä missä ollaan. Onnellisuus ei ole jatkuva tila, mutta sen voi ottaa esille tarvittaessa, kun ymmärtää mistä se löytyy. Jonain päivinä onnellisuutta on mahdotonta löytää yrityksistä huolimatta, mutta tieto sen olemassaolosta rauhoittaa silti.
Mutta joskus, kun tunnen oloni erityisen hyväksi - ja onnelliseksi - siihen löytyy myös hyvä syy. Hyppiminen hämärtyvässä kesäyössä Jarvis Cockerin tahtiin tai heiluminen aurinkoisessa Ruissalossa säteilevän ja ihanan Iisa Pykärin hurmaamana lasketaan tällaisiksi. Vieläkin hymyilyttää, leveästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti