Loma vei lomalaisen Berliiniin useamman vuoden tauon jälkeen. Pidän Berliinistä kovasti. Sen loputtomat kiinnostavat - usein rumankauniit - yksityiskohdat ja omalaatuinen elämisen tunne aiheuttavat minussa aivan erityistä mielihyvää. Jos Berliini olisi ihminen se kärsisi kroonisesta univajeesta ja tekisi joka toinen viikko uusia, hupaisia elämää koskevia päätöksiä. Vain unohtaakseen ne pian tärkeimpien asioiden tieltä. Berliini pukeutuisi epämuodikkaasti ja näyttäisi hämmentävältä, mutta hyvältä.
Paras Berliinissä on myös pahinta Berliinissä. Vähän joka puolella on joku pieni (tai suuri) yksityiskohta, jonka haluaisi pakkomielteisesti ikuistaa, koska mahdollisuus nähdä se uudelleen saattaa olla häviävän pieni. Laiskalle kameran kantajalle tämä tarkoittaa hillitöntä määrää kännykkäkuvia ja lopulta jonkinlaista moraalista krapulaa. Sellaista, jonka kenkien säilytysongelmista kärsivä kenkäfriikki kohtaa ostettuaan viidennen upean parin alennusmyynneistä: huippulöytöjä, joista kuitenkin kertoo hieman häpeillen jopa ystävälleen. Onko kaikki kaunis pakko omistaa? Tai tässä tapauksessa: onko kaikki kiinnostava pakko ikuistaa? Eikö kokemus tai muisto riittäisi?
Parasta Berliinissä oli myös seura. Ystävä, jota näkee liian harvoin, mutta jonka kanssa ei tulisi mieleenkään olla muuta kuin oma itsensä. Ystävä, joka ei ole ollut yhtään minua onnekkaampi, mutta on paljon rohkeampi. Hän on elänyt elämäänsä omilla ehdoillaan, tavalla joka herättää minussa pelonsekaista ihailua.Tapasimme vuosia sitten ahtaassa eteisessä, jossa tutkin bussiaikatauluja. Hän tarjosi kyytiä. Minä tartuin tarjoukseen, ja elämä tuntui merkittävämmältä hyvin pian sen jälkeen.
Alunperin tarkoituksena oli viettää aikaa vain Berliinissä, mutta melko nopean päätöksen ja muutaman tunnin bussimatkailun jälkeen olin Reeperbahnilla vakuuttelemassa miespuoliselle, kukoistuksensa päivät ohittaneelle hipille, että en halua vaihtaa paitaani hänen takkiinsa. En edes, vaikka saisin kaupantekijäisinä hänen hiuksiinsa kiinnitetyt sulat. Miehellä tuntui olevan viehtymys naisellisiin vaatekappaleisiin, koska tarjolla ollut takkikaan oli tuskin alunperin miesten osastolta lähtöisin. Hampurissa oli hauskaa, joskin luonnehtisin kaupunkia itseään Berliinin tärkeileväksi ja hieman takakireäksi perhetutuksi. Ero on selkeä; vähän kuin ystäväni ja minun välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti