Perillä

Kotoinen olo ja hymyilyttää tuon tuosta. Siitäkin huolimatta, ettei aurinkoa ole näkynyt kuin keinotekoisessa muodossa keittiön nurkassa ja työpöydällä. Tähän siirtymään ei tarvittu sitä uutta rinkkaa (joka on vieläkin tilaamatta), eikä mikään muutenkaan ole muuttunut. Ja kuitenkin kaikki. Enkä edes osaa selittää mitä on tapahtunut. Painin itseni kanssa, tasapeli. Mutta minä voitin.

Pätkätyö - tuo aikamme ainakin kolmanneksi pahin vitsaus - uhkaa torpeedoida salasuhteeni oikean auringon kanssa yhteistyössä naurettavaksi (ei kun oikeasti itkettäväksi) lihotetun vuokran kanssa. Suhtaudun skeptisesti lottoamiseen, mutta myydäänkö ässä-arpoja vielä?

Kaamoskaivon pohja

Nähty. Tässä, nyt ja tänään. En kestä enää yhtään syvempää väsymystä, tämäkin tuntuu jäytävänä, viheliäisenä särkynä joka puolella. Jossain syvällä, mutta ei kuitenkaan missään. Parasta tekemistä olisi hervottomana itkeätihruttaminen tai hieman toimeliaampana vaihtoehtona missä tahansa muodossa olevan sokerin syöminen peiton alla. Bubbling under: erinäisillä (kaikilla mahdollisilla!) matka- ja lentomyyntisivustoilla roikkuminen, uuden rinkan ja parhaan-ei-Suomessa-myytävän-aurinkovoiteen etsiminen nettikaupoista. 

Viimeistään tammikuun alussa nähdään aurinko! Kohtaamisemme on oleva lyhyt, mutta sitäkin kiihkeämpi.

Jätän tämän tuhruisen tunnelmallisen, sokerinpuutteen tärisyttämin käsin otetun kännykkäkuvan iloksenne ja vetäydyn keittiöön tökkimään kohta jo puolitoista tuntia uunissa muhinutta (sokeritonta, mutta makoisaa) herkkukakkua kylkeen. Joko se nyt olisi.