Mihin katosi mielikuvitus?

Tapanani oli kuulema lapsena sepittää mitä omituisempia tarinoita ja kertoa niitä naama peruslukemilla. Tarinoita tuli tuon tuosta, ihan ohimennen ja ilman takeltelua. Kertoman mukaan vaikutin itse vilpittömästi uskovan sepityksiini.

Muistan itsekin hämärästi kuinka esimerkiksi ekaluokkalaisena sain varsin vaivattomasti pari kaveria uskomaan, että leikkimökissämme asuu hevonen. Itse tajusin kuitenkin tuolloin, että ainoa hevosta etäisesti muistuttava asia takapihallamme oli isäni kasaan lapioima lumihopotin (joka lienee inspiroinut minua). Lopulta paljastinkin totuuden Tiinalle ja Sarille. Varhaisempi muisto tarinoinnistani on kuitenkin metsässä oleva kaksikerroksinen maja kaikilla noin 5-6-vuotiaan kuvittelukyvyn rajoissa olevilla mukavuuksilla, josta kerroin samoille tytöille. Mielikuvani majasta oli niin elävä, että muistan vieläkin hyvin selvästi kuinka uskoin lopulta täysin sen olemassaoloon, jopa siinä määrin, että päätin itse karata ja jäädä majalle asumaan. Ja suostuttelin tytöt mukaan. Tiinan isä taisi estää pakomatkamme mikä-mikä-maahan. Mutta maja kummitteli pettyneessä mielessäni pitkään, aikuisten ei-sitä-ole-olemassa -vakuutteluista huolimatta.

Ei niin, että haluaisin uskoa olemattomiin majoihin tai lumihevosen henkiinheräämiseen, mutta missä vaiheessa todellisuus tappaa mielikuvituksen? Tai vie siltä voimakkaimman terän? Silloinko, kun mielikuvituksesta aletaan puhumaan sanojen käyttää ja herätellä yhteydessä?

Lihansyöjäjänis

Tämän muistin unestani, kun heräsin ensimmäisenä loman jälkeisenä päivänä: näin kauempana jäniksen, joka makasi maassa koiran tavoin mahallaan pää heiluen ja nykien. Se näytti riuhtovan jotain eriskummallisen raivokkaasti, ainakin ollakseen jänis (pidän jäniksiä häilyvinä, herkkinä ja säntäilevinä eläiminä, en riuhtovina). Uteliaana menin lähemmäksi katsomaan mitä jänis puuhaili, ja huomasin, että se repi oravaa kappaleiksi. Ja sen jälkeen, kyllä: söi oravasta irti riuhtomansa palat. Tuijotin absurdia näkyä järkyttyneenä, paikallani seisten. Minun siinä ihmetellessä jänis havahtuu ja huomaa minut, tuijottaa takaisin verta valuva kuono (sentään) jänikselle ominaisesti väristen ja alkaa murista minulle uhkaavasti. Ehdin ajatella olevani seuraavana jäniksen ruokalistalla, kun puhelimen herätys pelasti minut. 

Puistattavan unen käynnistämä ensimmäinen työpäivä oli mainettaan parempi. Tunteja kului kymmenen, mutta työ eteni harvinaisen hyvin. Arki valui heti uomiinsa, rutiinit olivat turvallisella tavalla hyvin samanlaiset kuin vajaat neljä viikkoa sitten. Kaiken reissaamisen ja aktiivilomailun jälkeen se tuntui oikeastaan ihan mukavalta. Kotona on kivaa. Ainakin tänään, ja ehkä vielä ensi viikolla.

(Seuraavaan reissuun on aikaa enää noin kuusi viikkoa.)

Awakenings

Tämän olen tajunnut vasta hiljattain: onnellisuus on tila, jossa tunnen oloni erityisen hyväksi ilman mitään erityistä syytä. Tila, johon en tarvitse ketään enkä mitään tekemään sitä vielä täydellisemmäksi, tai itseäni jotenkin paremmaksi. Onnellisuus olen minä ilman minkäänlaista fyysistä tai henkistä kipua; ilman jatkuvaa surullisuutta tai katkeruutta aikaisemmista sellaisista. 

Onnellinen pystyy vain olemaan. Vaikka olisikin päämääriä ja pyrkimyksiä. Onnellisuus ei ole tekemistä, eikä onnellisuutta tehdä siinä hetkessä missä ollaan. Onnellisuus ei ole jatkuva tila, mutta sen voi ottaa esille tarvittaessa, kun ymmärtää mistä se löytyy. Jonain päivinä onnellisuutta on mahdotonta löytää yrityksistä huolimatta, mutta tieto sen olemassaolosta rauhoittaa silti.

Mutta joskus, kun tunnen oloni erityisen hyväksi - ja onnelliseksi - siihen löytyy myös hyvä syy. Hyppiminen hämärtyvässä kesäyössä Jarvis Cockerin tahtiin tai heiluminen aurinkoisessa Ruissalossa säteilevän ja ihanan Iisa Pykärin hurmaamana lasketaan tällaisiksi. Vieläkin hymyilyttää, leveästi.

Ich bin glücklich in Berlin

Loma vei lomalaisen Berliiniin useamman vuoden tauon jälkeen. Pidän Berliinistä kovasti. Sen loputtomat kiinnostavat - usein rumankauniit - yksityiskohdat ja omalaatuinen elämisen tunne aiheuttavat minussa aivan erityistä mielihyvää. Jos Berliini olisi ihminen se kärsisi kroonisesta univajeesta ja tekisi joka toinen viikko uusia, hupaisia elämää koskevia päätöksiä. Vain unohtaakseen ne pian tärkeimpien asioiden tieltä. Berliini pukeutuisi epämuodikkaasti ja näyttäisi hämmentävältä, mutta hyvältä. 

Paras Berliinissä on myös pahinta Berliinissä. Vähän joka puolella on joku pieni (tai suuri) yksityiskohta, jonka haluaisi pakkomielteisesti ikuistaa, koska mahdollisuus nähdä se uudelleen saattaa olla häviävän pieni. Laiskalle kameran kantajalle tämä tarkoittaa hillitöntä määrää kännykkäkuvia ja lopulta jonkinlaista moraalista krapulaa. Sellaista, jonka kenkien säilytysongelmista kärsivä kenkäfriikki kohtaa ostettuaan viidennen upean parin alennusmyynneistä: huippulöytöjä, joista kuitenkin kertoo hieman häpeillen jopa ystävälleen. Onko kaikki kaunis pakko omistaa? Tai tässä tapauksessa: onko kaikki kiinnostava pakko ikuistaa? Eikö kokemus tai muisto riittäisi?

Parasta Berliinissä oli myös seura. Ystävä, jota näkee liian harvoin, mutta jonka kanssa ei tulisi mieleenkään olla muuta kuin oma itsensä. Ystävä, joka ei ole ollut yhtään minua onnekkaampi, mutta on paljon rohkeampi. Hän on elänyt elämäänsä omilla ehdoillaan, tavalla joka herättää minussa pelonsekaista ihailua.Tapasimme vuosia sitten ahtaassa eteisessä, jossa tutkin bussiaikatauluja. Hän tarjosi kyytiä. Minä tartuin tarjoukseen, ja elämä tuntui merkittävämmältä hyvin pian sen jälkeen.

Alunperin tarkoituksena oli viettää aikaa vain Berliinissä, mutta melko nopean päätöksen ja muutaman tunnin bussimatkailun jälkeen olin Reeperbahnilla vakuuttelemassa miespuoliselle, kukoistuksensa päivät ohittaneelle hipille, että en halua vaihtaa paitaani hänen takkiinsa. En edes, vaikka saisin kaupantekijäisinä hänen hiuksiinsa kiinnitetyt sulat. Miehellä tuntui olevan viehtymys naisellisiin vaatekappaleisiin, koska tarjolla ollut takkikaan oli tuskin alunperin miesten osastolta lähtöisin. Hampurissa oli hauskaa, joskin luonnehtisin kaupunkia itseään Berliinin tärkeileväksi ja hieman takakireäksi perhetutuksi. Ero on selkeä; vähän kuin ystäväni ja minun välillä.