2013, en keksi sinusta paljoakaan hyvää sanottavaa. Olit yksi elämäni tylyimmistä vuosista. Pitkä ja upottava. Ahdistuksen sekainen antautuminen kuvannee loppuvuoden tuntemuksiani parhaiten. Tai röyhkeän ryöstön kohteeksi joutuminen. Kiukuttaa ja surettaa, mutta toisaalta kun kaikki on jo vääjäämättä tapahtunut, tunteilu tuntuu vähän turhalta.
Muistan sanoneeni vuosi sitten, että mitä tahansa tuleva vuosi tuokin tullessaan, se tuskin voi olla mennyttä huonompi. Todistin huolettoman heittoni vääräksi jo helmikuun lopulla, vaikka valitettavasti silloin seisoin vasta alamäen yläreunalla. Ja siitä se sitten lähti, omalla painollaan.
Kyllä vuoteen mahtui monta hyvää hetkeäkin, mutta niistä nauttiminen muuttui vaikeaksi kaiken sen epäonnen ja surun keskellä. Vaikka kuinka yritin säilyttää jonkinlaisen säädyllisen optimistisuuden tason, oli syksy niin raskas ettei edes pieni, päivä päivältä pörheämmäksi muuttunut koiranpentu voinut kääntää mielialaani entisille urille. Kaikkensa kyllä yritti: oli kiltti ja suloinen, sopivasti tuhma ja pikkuhiljaa myös persoona, nyt jo hyvin rakas.
Ehkä merkittävin positiivinen asia, minkä tästä surkeasta vuodesta voi löytää, on se, että olen yhä yhtenä palana. Runnottuna ja nuhjuisena (ja jalka kipsattuna), mutta en likikään lannistuneena. Täynnä suunnitelmia uudelle vuodelle, joiden toteutumiseen hienoisesta skeptisyydestä huolimatta uskon suurimman osan aikaa.
En uskalla uskoa, että onneni kääntyisi merkittävissä määrin tänä vuonna, mutta ainoana uuden vuoden lupauksenani lupaan nauttia jokaikisestä ilon ja onnen hetkestä, jonka osakseni saan. Taidan myös juhlia niitä. Ja kutsua ystäväni mukaan juhlimaan.
Voisin myös alkaa päivittämään tätä blogia. Ja opetella syömään kalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti