Tapanani oli kuulema lapsena sepittää mitä omituisempia tarinoita ja kertoa niitä naama peruslukemilla. Tarinoita tuli tuon tuosta, ihan ohimennen ja ilman takeltelua. Kertoman mukaan vaikutin itse vilpittömästi uskovan sepityksiini.
Muistan itsekin hämärästi kuinka esimerkiksi ekaluokkalaisena sain varsin vaivattomasti pari kaveria uskomaan, että leikkimökissämme asuu hevonen. Itse tajusin kuitenkin tuolloin, että ainoa hevosta etäisesti muistuttava asia takapihallamme oli isäni kasaan lapioima lumihopotin (joka lienee inspiroinut minua). Lopulta paljastinkin totuuden Tiinalle ja Sarille. Varhaisempi muisto tarinoinnistani on kuitenkin metsässä oleva kaksikerroksinen maja kaikilla noin 5-6-vuotiaan kuvittelukyvyn rajoissa olevilla mukavuuksilla, josta kerroin samoille tytöille. Mielikuvani majasta oli niin elävä, että muistan vieläkin hyvin selvästi kuinka uskoin lopulta täysin sen olemassaoloon, jopa siinä määrin, että päätin itse karata ja jäädä majalle asumaan. Ja suostuttelin tytöt mukaan. Tiinan isä taisi estää pakomatkamme mikä-mikä-maahan. Mutta maja kummitteli pettyneessä mielessäni pitkään, aikuisten ei-sitä-ole-olemassa -vakuutteluista huolimatta.
Ei niin, että haluaisin uskoa olemattomiin majoihin tai lumihevosen henkiinheräämiseen, mutta missä vaiheessa todellisuus tappaa mielikuvituksen? Tai vie siltä voimakkaimman terän? Silloinko, kun mielikuvituksesta aletaan puhumaan sanojen käyttää ja herätellä yhteydessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti