Lapsuuden trauma revisited

Ihmiseksi, joka inhoaa(*) pyöräilyä, kiinnitän polkupyöriin melkoisen määrän huomiota. Helsingin keskustan liepeillä asuvalle pyöräbongarille on tätä nykyä tarjolla rajattomasti toinen toistaan esteettisempiä tarkkailukohteita. Esimerkiksi retrot Jopot kaikissa sateenkaaren väreissä, tyylikkään minimalistiset fiksit ja jonkinlaista historiallista arvokkuutta muotokiellellään henkivät Pelagot. Tai tunteella tuunatut mummopyörät päivänkakkaroineen. Nämä kaikki kiinnittävät huomioni, ja säätävät poikkeuksetta mielialan astetta aikaisempaa korkeammalle.

Mutta se otsikossa mainittu lapsuuden trauma. Olen tehnyt elämysmatkan takaisin erilaisten tyyliperäisten epäonnistumisten täyttämälle 80-luvulle. Viisi kertaa, ja ne kaikki muutaman viikon sisällä. Kaksi sanaa: Kombi Midi. Punainen, rumapenkkinen ja auttamatta vanhanaikainen himmeine metalliosineen ja pienine pyörineen (22", googletin). 

 (kuva: huuto.net**)

Kuvassa näkyvää vastaava, siskoni vanha polkupyörä, jolla jouduin polkemaan ensimmäiset neljä katkeraa kouluvuotta. Joka ikinen päivä, kouluun ja takaisin. Vieläkin kuulen penkin alla olevien jousten kitinän ja natinan. Ja muistan sen kademielen, kun naapurin Tiina sai uuden keltaoranssin Helkama Kaunottaren (modernilla, pehmustetulla penkillä tietysti). Tai ne kerrat, kun toivoin, että olisin voinut vaihtaa pyöräkohtaloa kolme taloa kauempana asuneen Päivin kanssa. Se IHANA mintunvihreä Tunturi olisi täyttänyt kaikki unelmani.

Trauman revisited-osuus. Kauhukseni olen saanut todistaa Kombien (nähty kaksi Midiä sekä kolme Maksia, joiden olemassa olosta olin autuaan tietämätön, joskin looginen ajattelija olisi saattanut olettaa ketjun Mini-Midi-Maksi…) uutta tulemista. Miksi muuksi voi sanoa viittä Kombi-havaintoa kahden viikon sisällä? Viisi viileydestään tyylikkään tietoisesti tietämätöntä cityihmistä Kombeineen lipumassa sulavasti (joskin natisevasti, ne kolme kertaa, kun olen ollut kuuloetäisyydellä), hillitysti ja liikenneturvallisuuden kannalta optimaalista vauhtia.

Jos tavoittaisin ala-asteikäisen minäni, ilahtuisiko hän ja liittyisi, häpeästään irtautuen, viileiden Kombi-ihmisten hallittuun virtaan? Vai tuntisiko myötähäpeää, kääntäisi katseensa ja muistelisi hetken lämmöllä melkein vieraannuttavaa uutuutta hohkannutta vaaleanpunamustaa Terässiipeään, joka soi vihdoin vapautuksen Kombi-piinasta?

En onnistu päänsisäisessä aikahypyssä. Mutta aikuinen minäni sen sijaan miettii, mikä yhteys noilla neljällä alemmuudentuntoisella Kombi Midi -vuodella ja ehtymättömällä estetiikan kaipuullani on. Ja voiko ruma olla sittenkin kaunista.

(*)Pyöräilyn rakastajille tiedoksi, että pyöräilyn inhoamiseni liittyy tapaani käyttää polkupyörää. En tunnu koskaan voivan polkea paikasta A paikkaan B millään muulla tavalla kuin sillä maksimivauhdilla, jonka reisilihaksieni sen hetkinen kunto äärimmilleen venytettynä saa aikaan. Tällä on ikävät seurauksensa, jotka ovat itse asiassa ne pääasialliset inhotuksen kohteeni, eikä niinkään itse pyöräily. Ensinnäkin on vain hyvin harvoja paikkoja, joihin haluan saapua hikeä valuvana ja tulipunaisena. Ja toiseksi, haaveiluun taipuvaisena ihmisenä, saatan olla minuutteja huomioimatta ympäristöäni mitenkään; yhdistettynä holtittomaan vauhtiin haaveilu ja mielikuvitusretriitit muodostavat turvallisuusriskin, jolle en tahdo itseäni altistaa.

(**)Järkytykseltäni en ehtinyt kaivamaan kameraa laukusta vielä viidennelläkään Kombi-kerralla. Kuvan löysin googlen kuvahaulla Huuto.net -sivustolta. Pahoittelen röykeää lainaani ja yritän kuvata seuraavan kohtaamani Kombin.