Juhannuksesta en ole juuri koskaan välittänyt. Enkä uudesta vuodesta. Tai vapusta. Jälkimmäistä selitän maalaisuudellani, meillä ei marsseja tai lakituksia nähty. Tai edes lakkeja. Piknikeistä nyt puhumattakaan; kuka siellä puolijäisellä pihalla nyt olisi istunut.
Juhliminen vain, koska. Se sopii minulle yhtä huonosti kuin käyttöohjeiden lukeminen. Ei vain huvita, jos tuntuu, että käsketään. Niinpä, vaikka ennustankin huomisesta huomattavan hauskaa päivää (jona korkkaan kuohuviinin, ehkä toisenkin), ei syy siihen ole veneestä virtsaamisen suomenmestaruuskisat, vaan loma.
Loma on viime vuosina ollut yhtä uhanalaisen harvinaista
kuin mediaseksikäs (kyllä, minäkin inhoan kyseistä sanaa) suomalainen demaripoliitikko. Työnkuvani on kadehdittavan
vapaa, mutta muuta kateuden aihetta siinä ei sitten juuri olekaan.
Valitettavasti työtäni ei voi tehdä kukaan muu kuin minä, joten välillä tuntuu
kuin me - minä ja työni - olisimme yksi ja sama kompleksinen, suurimmalle
osalle ihmisistä täysin aukenemattomien termien, käsitteiden ja teorioiden
yhteensulautumisesta syntynyt aikaa syövä musta-aukko. Kita, jonne iso osa
elämästäni katoaa, ja joka tuntuu välillä imaisevan ihan kaiken. Niin kuin tänä
keväänä.
Nyt kita on kuitenkin kiinni. Ja suljettuna se on pysyvä.
Kolme ja puoli viikkoa pyhitän pitkille unille, joista joustan vain, jos syy on
sensaatiomaisen hyvä (kuten Jarvis Cocker Ruissalossa). Nukkumisen lisäksi
panostan spontaaniin laiskotteluun, tuhlaavaisen ajankäytön ja
päättämättömyyden mahdollistamaan tilanteesta toiseen ajelehtimiseen sekä
kiinnostavien asioiden ja ihmisten tarkkailuun. Sen sijaan että kävelisin
väsymyksen sumentamana suorinta tietä paikasta toiseen paikkaan, kierrän
kauempaa, poikkean reitiltä ja pysähdyn katsomaan. Paitsi jos mieluummin istun
paikallani, nojaan ystäväni olkapäähän ja syön jäätelöä silmät kiinni. En olisi hämmästynyt, vaikka niinkin kävisi.
Ihan kohta menen nukkumaan, herätäkseni huomenna (tai siis tänään, nythän on jo perjantai) milloin
haluan. Ja herättyäni olkoon suurin pulmistani se, mitä biisejä vielä lisäisin
jo ennestäänkin erinomaisuutta hipovaan soittolistaan. Siihen, joka saa hieman
myöhemmin täydentää aurinkoista puistopäivää, juustokakkua ja kuohuviiniä.
Juhlikoon muu Suomi juhannusta, minä juhlin lomaa, jota ei kuolaava kita nielaise.
Niin, ja kuvitus. Se on hieman valitettavasti menneeltä,
eikä tältä tulevalta lomalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti